Ennen matkaan lähtöä en ollut lentokoneessa matkustanut 18 vuoteen eli muistikuvat eivät olleet erityisen selkeitä. Jo pelkkä Helsinki-Vantaan lentokenttä vaikutti aluksi uhkaavan monimutkaiselta, kuitenkin se osoittautui varsin selkeäksi kun pääsi edes hieman sisään systeemiin. Rahanvaihdon jälkeen oli viimeisetkin valmistelut tehty ja laukut laitettiin kohti konetta, pieni ylipaino ei tuntunut haittaavan. Oli siis aika jättää hyvästit mukaan lähteneille omaisille ja suunnata kohti tuntematonta.
Päästyäni istumaan osoittautui paikka suht ahtaaksi, mutta ei tuskalliseksi, mikä oli myönteistä lennon kestäessä lähes 10 tuntia. Viereen istui suomalainen eläkkeelle jäänyt lentäjä jonka kanssa tuli hyvin juttuun. Hän osasi kokeneena Japanin kävijänä kertoa monia hyödyllisiä yksityiskohtia ja pääsin hänen mukanaan jopa käymään ohjaamossa koska kapteeni oli vanhoja tuttuja. Mielenkiintoinen kokemus sinänsä.
Hyvästä seurasta ja asiallisesta tarjoilusta huolimatta ei koneessa pystynyt rentoutumaan kovinkaan tehokkaasti ja yö kului lähinnä lennolla näytettyjen elokuvien ja ohjelmien parissa, vaikka näyttö oli todella pieni ja kaukosäädin ei irronnut lokerostaan, oli se parempi kuin ei mitään viihdettä Siperian yli lennettäessä.
Perillä Naritassa kello oli hieman päälle yhdeksän. Passintarkastus meni ripeästi eikä maahantulolupa edellyttänyt edes mitään kuulustelua. Ensimmäinen yö vietettäisiin lentokenttähotellissa, informaatiotiskiltä selvisi että Skycourt hotellille kuljetus on ilmainen, mutta toimii vain sopimuksesta eli hotellille olisi soitettava. Yleisöpuhelimen kanssa käydyn lyhyen taiston jälkeen sain soitettua hotellille josta kielimuurin yli käydyn neuvonpidon jälkeen selvisi ettei hakupalvelua ole ennen kello kolmea. Hotellille ei ollut iloa taksillakaan lähteä, koska huonetta ei kuitenkaan olisi ennen kolmea saanut.
Aikaa riitti tapettavaksi, aluksi silmään osui kolikoilla toimivat internet-kioskit, kuitenkin 100 jeniä/10 minuuttia tuntui turhan suolaiselta. Istuin ihmettelemään menoa kentällä ja kaivoin esiin oman tietokoneen, selvisikin että kentällä oli langaton verkko johon sai käyttöoikeuden vuorokaudeksi 500 jenillä, jenin kurssi oli sellainen että eurolla sai n. 150 jeniä. Päätin maksaa sen ja verkko toimi kätevästi. Se mahdollisti ensimmäiset yhteydet takaisin Suomeen sillä kolmitaajuus GSM puhelin osoittautui täysin turhaksi. Etukäteenkin olisi voinut selvittää että ainoastaan 3G puhelimet toimivat.
Siinä vistitellessä aika ja koneen akku kuluivat ripeästi ja kohta kello olikin jo yli kaksi ja akku lopussa. Kun aika vihdoin koitti, soitin hotellille ja sieltä vastattiin myös suht selkeällä Englannilla ja luvattiin tulla noutamaan. Bussipysäkille ilmestyikin pikkubussi jonka ratissa oli vanhahko mies. Kun minä ja toinen mukaan tullut ei-Japanilainen nuori mies tarjouduimme itse nostamaan painavat kantamuksemme bussiin ei tämä tullut kuuloonkaan, meidän kehotettiin an mennä sisään istumaan.
Toisen noudon jälkeen matka suuntautui kohti hotellia. Ensivaikutelmalta tiet oli kapeita ja autot hyvinkin eri näköisiä kuin mihin on tottunut. Myös maisemat olivat hyvinkin erilaiset, ihme jos niin ei olisi ollut. Mutkainen ja mäkinen tie kulki asuinalueiden ja peltotilkkujen välissä, välillä alkoi jo ihmetyttää mikä ihmeen majatalo perillä odottaa. Kyseessä oli kuitenkin asiallinen kuusikerroksinen rakennus.
Sisään päästyä heti ensiksi kysyttiin koska tarvitsee kyytiä takaisin kentälle joten sekin selvisi itsekseen. Lisäksi tarjottiin mahdollisuutta illalliseen ja aamiaiseen, jotka päätin ottaa koska ei ollut halua alkaa etsiskellä jotain syötävää. Huone oli asiallinen, juuri sellainen mitä osasi odottaa, toki jotkin yksityiskohdat kuten kuumaa ilmaa puskeva ilmastointi ja monipuolisen pesulaitoksen sisältävä WC-istuin ihmetyttivät.
Illallisella söin... jotain... joka oli kalaa ja maistui hyvältä, annokseen kuului paljon muutakin jota en osaa nimetä ja kulhollinen riisiä. Nälkä lähti ja olin tyytyväinen päivän antiin.
Viimeinen osa tähän sarjaan myöhemmin, nyt jälleen nukkumaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti